Professori Ohto Manninen

Professori Ohto Manninen

Vapaussota – osana suursotaa ja Venäjän imperiumin hajoamista

Suomen vapaussota ei ollut yksittäinen saareke vaan sitä käytiin ensimmäisen maailmansodan keskellä. Näin se, niin kuin koko Suomen itsenäistymiskehitys, oli osa suurvaltain välistä kamppailua ja liittyi osana Venäjän keisarikunnan raunioilla alkaneeseen maailmanvallankumouksen yritykseen.

Suomessa tammikuun lopulla 1918 syttynyttä sotaa käytiin Suomen itsenäisyyden vakaannuttamiseksi, vanhaa emämaata Venäjää vastaan. Toisaalta Suomen sisällä käytiin taistelua poliittisesta vallasta eduskuntaan nojanneen hallitusvallan ja kumouksellisen, nopeisiin muutoksiin pyrkivän, myös kansan (lähinnä köyhälistön) valtaan vetoavan vallankumoushallituksen välillä.

Venäläisten joukkojen karkottamisajatus oli johdonmukaista jatkoa itsenäisyysliikkeen toimintaan: siihen oli varauduttu jääkäriliikkeellä – suomalaiset saivat sotilaskoulutusta Venäjän vihollisen Saksan armeijassa – ja aktivistien perustamilla suojeluskunnilla. Itsenäistymisen jälkeen Suomen hallitus halusi poistaa entisen emämaan mahdollisuudet vaikuttaa maan asioihin.

Suomen sisäpolitiikan kärjistymisen taustalla ja pohjana olivat yhteiskunnan uudistamiselle Venäjän tsaarinvallan kanssa käydystä oikeustaistelusta syntyneet esteet, lähinnä lainsäädännön hidastuminen. Myös paikallisella tasolla tilanne oli lukkiutunut, koska kunnallishallinnon uudistaminen oli viipynyt ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus siihen saatiin vasta aivan kapinan kynnyksellä.

Poliittisen kriisin mukana oli lisääntynyt ja voimistunut aseellisten kansalaisjärjestöjen muodostaminen. Hallitus yritti vahvistaa valtiollista järjestysvaltaa, mikä oli yksi edellytys Venäjän sotaväen maasta poistamiselle. Eduskunta myönsi 12.1.1918 tähän – lujan järjestysvallan perustamiseen – valtuudet. Ajatukseen sisältyi myös järjestöjen aseellisten joukkojen – ennen kaikkea punakaartien – vaikutusvallan vähentäminen. Valtiovallan oma järjestyskoneisto olisi vaikeuttanut vallankaappauksen toteuttamista. Samaan kärjistymiseen liittyi suojeluskuntien ottaminen virallisestikin valtion joukoiksi ja näiden liikehdintä itäisessä Suomessa. Työväestö syytti hallitusta aikomuksista rajoittaa kansalaisvapauksia. Vallankumouksen oikeutuksena käytettiin väitettä, että porvaristo aikoi hyökätä työväestön kimppuun.

Hallituksen vuoden 1918 tammikuussa muodostamien järjestysjoukkojen johtoon valikoitui kenraaliluutnantti (sitten ratsuväenkenraali) Gustaf Mannerheim . Hän oli toiminut Venäjän armeijassa kornetista kenraaliksi, viimeksi maailmansodassa Romanian rintamalla operaatioryhmän ja armeijakunnan komentajana, ennen kuin hänet syyskuussa 1917 siirrettiin Odessan sotilaspiirin henkilöreserviin ”nykyisiin oloihin sopeutumattomana”.

Tilanteen kiristyessä senaatti päätti 27.1. muodollisestikin nimittää Mannerheimin ylipäälliköksi. Hänestä tuli ”ylin päällikkö järjestyksen ylläpitämistä varten Pohjois-Suomessa”. Ylipäällikkö sai senaatilta lähes avoimen valtakirjan. Sodan loppuun saattamiseksi hänellä oli mahdollisuudet ulottaa toimivaltaansa myös siviilihallinnon puolelle. Punaisten puheissa Mannerheim sai suojeluskuntien ylipäällikkönä kantaa nimeä lahtarikenraali. Sodan valkoisen osapuolen puheissa Mannerheim tuli olemaan ”valkoinen kenraali”. Maailmalla Mannerheim sittemmin saavutti pysyvän maineen Suomen vapaussankarina.

SOTA SYTTYY

Vallankumoushalu johti 27.-28.1. vallankaappaukseen. Kaappaukseen ryhdyttiin pitemmittä valmisteluitta, koska senaatin aseellinen voima oli lisääntymässä. Onnistumismahdollisuuksia olisi saattanut heikentää myös eduskunnan vauhtiin päässyt uudistuspolitiikka, mm. kunnallisessa itsehallinnossa. Punakaartien suunnitelmissa oli vielä vuodenvaihteessa 1917/1918 tähdätty vallanoton aloittamiseen maaliskuussa 1918, kun oma kaarti olisi saatu organisoiduksi ja varustetuksi käyttökelpoiseksi armeijaksi. Nyt oli otettava riski ja luotettava maassa olevien venäläisten joukkojen tukeen.

Punaisten kaappaus onnistui Helsingissä ja eteläisessä Suomessa. Vallankumouksen syntyä on jälkeenpäin pohdiskeltu eri painotuksin. Näyttää ilmeiseltä, että merkittävimmät työväenjohtajat eivät tunteneet mitään kansasta kumpuavaa, kaiken määräävää pakkoa vallankumoukseen. Pikemminkin he arvioivat, että yhtä hyvää tilaisuutta ei enää tulisi. Tuntuvimmin vaikuttivat kuitenkin Venäjän vallankumouksen esimerkki ja neuvostohallituksen kehotukset.

Lopullista kaappauspäätöstä oli edeltänyt joukko paikallisia välikohtauksia, joissa hallitusvalta oli asettunut vastustamaan kapinallisten ainesten ja venäläisen sotaväen mielivaltaa. Nämä yhteenotot olivat osoitus siitä, että senaatti oli valmis käyttämään eduskunnalta saamiaan valtuuksia luoda maahan luja järjestysvalta.

Kenties kohtalokkain välikohtauksista oli punaisten ja venäläisten yhteistoiminta Viipurissa 19.1. alkaen. Se synnytti Karjalan nousun nimellä tunnetun suojeluskuntien toiminnan. Ympäri Karjalaa keräytyi kutsusta miehiä Viipuriin, mutta nämä joutuivat venäläisten ylivoiman edessä vetäytymään kaupungista sen lähistölle Venäjänsaareen ja edelleen Kämärän kautta itään. Toisaalta valkoiset aloittivat 23.1. muualla Karjalassa venäläisten joukkojen aseistariisumisen. Tässä vaiheessa Venäjän sota-asiain kansankomissaari Podvoiski 24.1. vahvisti 42. Armeijakunnan antaman uhkavaatimuksen, jossa uhattiin ryhtyä sotaan valkokaartia vastaan, mikäli nämä eivät luovuttaisi aseitaan.

Senaatti asettui kuitenkin tukemaan suojeluskuntien oikeutta toimia. Se puolestaan ilmoitti yöllä 25/26.1., että suojeluskuntien riisuminen aseista tulkittaisiin sodan aloittamiseksi Suomea vastaan. Podvoiski peruutti uhkauksen, mutta sotaan valmistautuminen jatkui eri puolilla.

Kenraali Mannerheim oli varautunut aloittamaan venäläisjoukkojen aseistariisumisen myös Pohjanmaalla. Kun punaisten vallankumous oli julistettu ja venäläiset olivat osoittaneet liittyvänsä heihin, valkoiset aloittivat aamuyöllä 28.1. Pohjanmaallakin venäläisten joukkojen aseistariisumisen. Se onnistui useimmiten verettömästi, mutta johti eräin paikoin senaatin joukkojen ja venäläisten joukkojen välisiin taisteluihin. Taistelujen laajenemisen estämiseksi venäläisille selitettiin, että aseistariisuminen ei ollut suunnattu Venäjää vastaan. Suomen hallitus olisi mieluummin halunnut saada venäläiset pois ilman taistelua. Suomessa olleet venäläisen sotaväen vallankumoukselliset johtoelimet eivät kuitenkaan mukautuneet selitykseen vaan julistivat 28.1. sodan, kirjaimellisesti he ilmoittivat olevansa sotatilassa valkokaartia vastaan. Venäjän neuvostohallitus vahvisti sodan edellyttämällä joukoilta aktiivista taistelutoimintaa ja valkokaartien tuhoamista.

VENÄJÄN JA SUOMEN SOTA

Venäjällä vallan kaapanneen bolshevikkipuolueen kannalta oli Suomenkin kohdalla kysymys uuden neuvostohallituksen hengissä pitämisestä ja maailmanvallankumouksen odottamisesta. Heidän taktiikkaansa kuului ajatus ”eroaminen yhdistymistä varten”. Itsenäisyys oli myönnetty Suomelle, jotta Venäjän-vastainen kansallishenki heikkenisi, jotta Suomen työväestö voisi kansallishengen estämättä kaapata vallan ja jotta Suomi sen jälkeen palaisi Venäjän yhteyteen, suunnitteilla olevaan suureen neuvostokansojen liittoon.

Toisaalta neuvostohallitus oli sisäisen taistelun kouristuksissa kamppailevan Venäjän kansallinen hallitus. Sen tuli toiminnassaan ottaa huomioon, että Venäjän alueen ja sen mahdin pienentäminen heikentäisi sen omaa kansansuosiota. Samalla sen oli huolehdittava siitä, että ulkoinen uhka, lähinnä Saksa, ei voisi Suomen kautta vallata pääkaupunkia Pietaria ja pyyhkäistä neuvostohallitusta pois. Venäläisen sotaväen oli pysyttävä Suomessa, kunnes Saksan uhka Itämereltä olisi poistunut ja toisaalta sosialistit saaneet vallan Suomessa. Neuvostohallituksen edustajat painostivat ja houkuttelivat Suomen työväestöä kumoukseen.

Venäläinen sotaväki oli Suomessa ryhmittynyt torjumaan maihinnousua Pohjanlahden ja Suomenlahden rannikoille, päätarkoituksena Venäjän pääkaupungin Pietarin suojeleminen. Varsin suurta sotilasmahtia edusti Venäjän Itämeren laivasto, jonka päätukikohta oli Helsingissä. Laivasto oli ollut vallankumouksen pääahjoja, mutta aktiivisimmat bolshevikit olivat lähteneet Pietariin vallankumousjohtoon, ja niin muut ryhmät, mm. anarkistit, saivat siitä vahvan otteen.

Venäjän armeija nimitti osastojensa Suomessa suorittamia sotatoimia ”taisteluksi suomalaisia porvarillisia valkokaarteja vastaan”. Tämä venäläisten sota omasi kahdenlaisia tavoitteita, joita yhdisti taistelu valkokaarteja vastaan. Toisaalta valkokaartit olivat karkottamassa venäläisiä maasta – tältä osin venäläisten taisteluun ryhmittyminen oli vahvasti puolustuksellista – mutta toisaalta venäläiset yllyttivät suomalaisia punakaarteja vallankumoukseen ja olivat valmiit tähän liittymään – näin venäläisten toiminta oli hyökkäyksellistä Suomen laillista valtiovaltaa vastaan.

Puolustuksellinen näkökulma hävisi taustalle sen jälkeen kun Suomen oli jakanut rintamalinja, mutta se pilkahtaa myöhemminkin jatkuvasti näkyviin venäläisten joukkojen harkitessa sotatoimia ulkopuolisia, lähinnä saksalaisia vastaan. Saksan painostus sai sitten helmi-maaliskuun vaihteessa 1918 neuvostohallituksen sanoutumaan irti Suomen asioista ja lopettamaan taistelunsa täällä muodollisesti, tosin vain muodollisesti.

Neuvostohallitus asettui alusta alkaen selkeästi Suomen vallankumoushallituksen puolelle. Venäjän Suomessa oleva edustaja, Suomen aluekomitea, pyrki jopa johtamaan sotatoimia. Venäjän Suomessa olevien joukkojen johto käsitti tilanteen niin, että myös venäläiset olivat sotaa käyvä osapuoli. Neuvostohallitus vältteli julkista kannanottoa, mutta kansainvälisen oikeuden kannalta sodasta puhuminen olisi ollut epäjohdonmukaistakin, sen jälkeen kun neuvostohallitus 31.1. oli tunnustanut Kansanvaltuuskunnan Suomen hallitukseksi.

Venäjän kannalta asiassa ei ollut tulkintavaikeuksia, niin kauan kuin punainen hallitus oli vallassa. Valkoiset olivat heidän terminologiassaan vastavallankumouksellisia. Niinpä vain taisteltiin ”porvarillisia valkokaarteja vastaan”. Neuvostohallitus oli valmis uhraamaan asevoimia sotimiseen ja punaisten auttamiseen, kunhan sotatoimet päättyisivät nopeasti. Koko ajan oli vaarana, että sotatoimien venyminen saisi Saksan sekaantumaan asiaan.

Kun sota Suomessa alkoi, venäläisten vallankumouksellisten oli mutkatonta osallistua siihen. He täyttivät internationalistista velvollisuuttaan, tekivät vallankumousta. Samalla he saattoivat vartiopaikallaan tuntea täyttävänsä myös entistä tehtäväänsä, Venäjän intressien puolustamista. He puolustivat Suomessakin Pietaria. Suomen taisteluihin Venäjä osallistui sekä omilla joukoillaan että varustamalla punaisia.

Neuvostohallituksen sisällä käytiin tässä vaikeassa tilanteessa kaiken aikaa poliittista kamppailua. Väliin oli vallalla usko, että maailmanvallankumous oli jo leviämässä Keski- Eurooppaankin, ja tällöin lisättiin sotaponnistuksia Suomessakin. Väliin taas – näin oli lähes koko alkuvuoden 1918 – Saksan voiman musertavuus pakotti sopuun imperialistisen vihollisen kanssa, jotta neuvostovalta saataisiin turvatuksi edes Venäjällä. Tällöin jouduttiin vetämään joukot kokonaan Suomesta.

Vähitellen Venäjän hallitukselle kävi selväksi, että Suomen kansanvaltuuskunta halusi pitää Suomen itsenäisenä. Punaisten joukossa jäivät vähemmistöön ne, jotka uskoivat vallankumouksen voivan heti johtaa sosialistiseen yhteiskuntaan Suomessa. Venäjän ja punaisen Suomen välit järjestettiin 1.3. ns. punaisella valtiosopimuksella. Tässä yhteydessä Lenin pakotti Suomen punaiset hyväksymään nimityksen Suomen Sosialistinen Työväentasavalta analogisesti perustamansa Ukrainan Sosialistisen Neuvostotasavallan kanssa. Muuten sopimus kuitenkin todisti Suomen punaisten pyrkimyksestä kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseen ja jopa kansallisen suuruuden luomiseen.

SAKSAN JA VENÄJÄN VÄLISSÄ

Jo vuoden 1917 lopulla oli Venäjä aloittanut Saksan kanssa rauhanneuvottelut. Neuvottelukumppani oli vastenmielinen, ja neuvostohallitus viivytteli odottaen vallankumouksen puhkeamista Saksassa. Tilanteeseen kyllästynyt Saksa aloitti helmikuussa 1918 uudelleen sotatoimet ja sen joukot etenivät nopeasti mm. Baltian maiden läpi kohti Pietaria. Näiden vaihtelevien tilanteiden takia Venäjällä ei ollut mahdollisuuksia keskittyä Suomen tapahtumiin. Päin vastoin neuvostohallitus jätti Suomessa olevat joukkonsa paljolti oman onnensa nojaan.

Vapaussodan alettua ja Venäjän vaikutusvallan vähentyessä Suomessa nopeasti Ruotsin hallituspiirit huomasivat, että nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus siirtää strategisesti tärkeä Ahvenanmaan saariryhmä Ruotsille. Kun saarilla oli sekä venäläisiä ja punaisia että valkoisia joukkoja, tilanne siellä kiristyi. Humanitaarisen avun varjolla Ahvenanmaalle saapui 13.2. alkaen ruotsalainen laivasto-osasto, ja siitä maihin lähetetty osasto miehitti saariryhmän. Venäjän neuvostohallitus halusi lähettää Itämeren laivaston ruotsalaisia karkottamaan, mutta laivasto ei ollut toimintakykyinen. Sen sijaan Saksa lähetti, Baltiassa aloittamiinsa sotatoimiin liittyen, joukkojaan Ahvenanmaalle. Niiden saavuttua 4.-5.3. ruotsalaiset vähitellen poistuivat alueelta. Saksan eteneminen sekä Venäjän että Suomen suunnalla kuitenkin keskeytyi, kun Venäjä oli taipunut rauhanehtoihin. Hyökkäys jatkui Suomen mannermaalle pitkän harkinnan jälkeen vasta huhtikuun alussa.

Saksalaisten Suomeen-tulo perustui Suomen senaatin avunpyyntöön. Apuretkikunnan todellisena tarkoituksena oli saada Suomi ja sen talous Saksan valvontaan ja valmistella mahdollista etenemistä Muurmanskin seudulle torjumaan länsivaltojen joukot ja vaikutus Pohjois-V enäjältä. Saksaa vastaan sotaa käyvien länsivaltojen intressissä ei ollut Saksan vaikutusvallan leviäminen Suomeen. Siksi niiden diplomatia muuttui Suomen hallitusta kohtaan yhä kalseammaksi, joskaan myötätuntoa ei niiltä hellinnyt myöskään neuvostohallituksen suojelemalle Suomen vallankumoukselle. Saksan apuretkikunnasta huolimatta Suomi pysytteli muodollisesti puolueettomana maailmansodan osapuoliin nähden.

Saksan kanssa solmimassaan Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3. maaliskuuta 1918 neuvostohallitus lupasi vetää venäläiset joukko-osastot ja punakaartit pois Suomesta. Omiensa keskuudessa neuvostohallitusta syytettiin Suomen vallankumouksellisten hylkäämisestä, mutta Lenin selitti, ettei Venäjän vanhasta armeijasta ollut mihinkään. Venäjän vallankumouksen turvaamiseksi Suomesta oli luovuttava. Silti täällä pysyi venäläisiä osastoja edelleen, huhti-toukokuuhun asti. Suomen punaiset yrittivät kuumeisesti ottaa huostaansa ja kunnostaa rannikon linnoitukset saksalaisten tulon estämiseksi. Niitä ei saatu kuntoon, kun neuvostohallitus yritti pitkään pitää ne itsellään. Se halusi säilyttää valmiuden puolustaa linnoitusten avulla jään Suomen rannikolle saartamaa laivastoaan.

Vähäisenä esimerkkinä siitä, mitä haittaa pienikin ja passiivisena pysynyt venäläinen yksikkö saattoi tuottaa, kerrottakoon Länsi-Uudellamaalla sodan alussa toimineen suojeluskunnan kohtalosta. Ylivoimaisten punakaartilaisten hätyyttäminä nämä vaelsivat kohti Porkkalassa sijaitsevaa Mäkiluodon linnaketta ja etsivät sieltä turvaa. Venäläinen varuskunta ei siihen mennessä ollut puuttunut valkoisten ja punaisten taisteluun, mutta se lähetti nyt luotisuihkun linnakkeeseen pyrkiviä suojeluskuntalaisia vastaan. Hallituksen joukot siis torjuttiin oman maan kamaralla sijaitsevista varustetuista asemista.

Tilanne oli varsin sekava, kun Suomessa olevat venäläiset jatkuvasti joutuivat taisteluihin valkoisten suomalaisten kanssa mutta saksalaiset pyrkivät hoitamaan venäläisten poistumisen painostamalla ja neuvotteluin. Niinpä Venäjän Itämerenlaivaston poistuminen Helsingin satamasta Kronstadtiin huhti-toukokuussa tapahtui sopimuksen mukaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan Venäjälle luovuttamaa Inon linnoitusta valkoiset huhti-toukokuussa 1918 piirittivät, ja Saksan painostamana venäläiset lopulta toukokuun puolivälissä jättivät linnoituksen raunioitettuna valkoisille.

Virallisen Suomen ja Venäjän diplomaattiset suhteet katkesivat heti Helsingin vallankaappauksen jälkeen. Yhteyksiä hoidettiin sen jälkeen lähinnä Saksan kautta. Venäläisten joukkojen sodanjulistuksesta ja kapinan venäläisistä yhteyksistä huolimatta Vaasan senaatti katsoi pitkään viisaimmaksi olla toteamatta sotatilan olemassaoloa Suomen ja Venäjän välillä. Tosin se helmikuussa 1918 suostui retkikuntien lähettämiseen Itä-Karjalaan, mm. sillä perusteella, että Venäjää vastaan oli oltu sodassa tammikuun lopusta lähtien, mutta Saksan ja Venäjän rauhansopimus taivutti sen taas varovaisuuteen. Oli parasta turhaan olla hankkimatta sotatoimia maan rajoille, ja niin suhteiden laatu pidettiin tarkemmin määrittelemättömänä.

Kun maan korkein valta oli marraskuussa 1917 siirretty eduskunnalle, kysymys sotatilasta aiheutti muutenkin senaatille juridisia vaikeuksia, kun eduskunta ei päässyt kokoontumaan taistelujen aikana. Venäjän vastavallankumouksellisten ryhmittymät yrittivät saada Suomen armeijan etenemään Pietariin ja kukistamaan bolshevikkihallituksen. Ajatuksena oli tulevan, ei-bolshevistisen Venäjän kiitollisuuden saavuttaminen. Saksa halusi säilyttää neuvostohallituksen avulla rauhan idässä ja torjui tällaiset ajatukset alkuunsa.

Sodan luonteen selkiydyttyä helmikuun kuluessa tuli valkoisella puolella viralliseksi käytännöksi puhua vapaustaistelusta, jossa vastassa oli sekä sisäinen että ulkoinen vihollinen. Vihollisia yhdisti anarkismi ja sosialismi, kuten propagandassa kärjistetysti todettiin. Senaatti piti omista lähtökohdistaan kiinni tulkinnasta, että punaiset olivat kapinaan ryhtyessään liittyneet venäläiseen sotaväkeen ja olivat – ainakin heidän johtajansa – maanpettureita. Rivimiehet tuomittiin valtiopetoksesta – siis kansan kielellä kapinasta. Eduskunnassa puhuttiinkin sodan päätyttyä ”kapinan jälkiselvittelyistä”.

Sotatoimien jo käytännössä päätyttyä Suomen hallitus toukokuussa 1918 ryhtyi toimenpiteisiin siltä pohjalta, että Venäjän kanssa oli tammikuusta lähtien vallinnut sotatila. Juridisen ratkaisun teki mahdolliseksi se, että eduskunta nyt vihdoin pääsi kokoontumaan. Neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin. Monien välivaiheiden jälkeen rauhankontaktit vuonna 1920 johtivat Tarton rauhansopimukseen.

SODAN KULKU SUOMESSA

Sodan alkuvaiheessa maa jakautui selvästi kahteen osaan: valkoiseen ja punaiseen Suomeen. Niiden välille muodostui helmikuun alkupuolella rintamalinja, joka kulki pääpiirteittäin länsi-itäsuunnassa: Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja sieltä kaakkoon Karjalan kannakselle ja Laatokan rantaan silloisen Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan.

Punaisen Suomen hallitus – kansanvaltuuskunta ja sen tueksi eri järjestöjen edustajista nimitetty työväen pääneuvosto – sijaitsi Helsingissä suurimman osan sota-ajasta. Huhtikuun alussa kansanvaltuuskunta siirtyi Viipuriin ja huhtikuun lopussa sieltä Pietariin. Viipurissa kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner sai yrittää tilanteen pelastamista diktaattorin valtuuksin. Työväen pääneuvosto taas lopetti jo maaliskuun lopussa toimintansa ”toistaiseksi”.

Valkoisen Suomen hallitus – senaatti – sijaitsi Vaasassa koko sodan ajan. Sotatilanteen takia valkoisten päämajalla oli sotilaallisten ratkaisujen lisäksi varsin paljon vaikutusta hallinnon käytännön hoitoon. Eduskunta ei päässyt koko aikana kokoontumaan, joskin joukko rintamalinjan pohjoispuolelle päätyneitä kansanedustajia kerääntyi Vaasaan eräänlaiseksi neuvoa-antavaksi kokoukseksi. Huhtikuun puolivälissä senaatin Helsinkiin jääneetkin jäsenet pääsivät kokoontumaan, mikä aiheutti päällekkäisyyttä ratkaisuissa, kunnes Vaasan ja Helsingin senaatit yhtyivät Helsingissä toukokuun alussa.

Rintamalinja ei noudatellut erilaisten poliittisten ja sosiaalisten ilmastojen rajautumista. Se muotoutui sodan alkaessa vallinneiden aseellisen voiman realiteettien perusteella.

Taistelujen kulun kannalta olivat ratkaisevia rautatiet. Ne olivat tarpeen sotajoukkojen huoltoa ja operaatioita järjesteltäessä. Punaisten kannalta ratkaiseva oli eteläisen Suomen halki Pietarista Riihimäen kautta Tampereelle ja Helsinkiin johtava rautatie. Sen varassa oli Venäjältä saatava tuki. Valkoisille taas oli elintärkeä Vaasan-Haapamäen-Pieksämäen-Elisenvaaran -rautatie, jonka varassa taas oli kaikki Pohjanmaan ja Karjalan välisen rintaman liikenne. Kumpikin puoli pyrki voimiensa mukaan ottamaan haltuunsa liikennesolmukohtia. Näin rintamalinja syntyi ensin rautatien kohdalle Vilppulassa, Mäntyharjussa ja Antreassa, hieman myöhemmin myös Raudussa.

Rintamalinjan pohjoispuolella oli aluksi joitain punaisten hallussa olevia keskuksia (Kuopio, Oulu, Värtsilä ja Varkaus). Samalla tavoin oli rintaman eteläpuolella valkoisten toiminta-alueita (Uusikaupunki, osa läntistä Uusimaata ja osa itäistä Uusimaata). Nämä poikkeukset katosivat helmikuun loppuun mennessä. Ahvenanmaallakin valkoiset yrittivät pitää hetken valtaa, kunnes Ruotsin lähettämät joukot miehittivät sen. Saksalaisen laivasto-osaston saavuttua paikalle (4.3.) saariryhmä siirtyi valkoisten hallintaan.

Rintamalinja jakaantui eri toimintasuuntien mukaan siten, että venäläisillä ja punaisilla oli (lännestä itään) Läntinen eli Pohjoinen rintama (Tampere), Keskinen rintama (Kouvola) ja Itäinen rintama (Viipuri) sekä maalis-huhtikuun vaihteessa saksalaisten varalta vielä Turun ja Ahvenanmaan saariston rintama. Kannaksella Raudun suunnassa olleet venäläiset joukot taistelivat Viipurin esikunnasta varsin riippumattomina tukeutuen Pietarin suurkaupunkiin.

Valkoisten puolella vakiintuivat helmikuun puolivälissä Satakunnan, Hämeen, Savon ja Karjalan ryhmä. Kullakin oli alarintamia. Tamperetta vastaan toimivat maalis-huhtikuussa Satakunnan ryhmä, Virtain osasto, Hämeen ryhmä ja Jämsän ryhmä. Huhtikuun alkupuolella valkoinen armeija jaettiin selkeästi kahteen armeijaan, Länsiarmeijaan ja Itäarmeijaan jotakuinkin Päijänteen kohdalta, joskin Savon ryhmä sitten loppujen lopuksi jäi toimimaan itsenäisesti.

Valkoinen puoli pystyi maaliskuun puoliväliin mennessä organisoimaan ja pikakouluttamaan armeijan, joka oli siirreltävissä ja keskitettävissä. Tässä valkoisten etuna oli se, että käytettävissä oli koulutettua päällystöä, joka pystyi laatimaan joukkojen koulutustason huomioon ottavia suunnitelmia ja todella johtamaan joukkoja. Näin valkoiset pystyivät lyömään punaisten voimat Tampereen seudulla maalis-huhtikuun vaihteessa ja Viipurin seudulla huhtikuun lopussa. Punaisten vastarinta päättyi tähän.

Oma vaikutuksensa sodan nopeaan päättymiseen oli saksalaisten valkoisille lähettämillä apujoukoilla. Ns. Itämerendivisioona saapui huhtikuussa Hankoon, Helsinkiin ja Loviisaan. Hyvin koulutetun, sotakokemusta saaneen sotilasosaston saapumisella oli varsin suuri moraalinen vaikutus. Se aiheutti muutenkin alakynteen joutuneiden punaisten vastustustahdon pettämisen suhteellisen nopeasti. Tätä tilannetta punaiset johtomiehet olivat osanneet odottaa siitä asti, kun venäläiset joukot olivat Saksan ja Neuvosto-Venäjän tekemän sopimuksen mukaisesti poistuneet Suomesta maaliskuun aikana. Erillisiä vapaaehtoisosastoja lukuun ottamatta venäläisiä joukkoja oli huhtikuussa Suomessa enää Karjalan kannaksella.

Vapaussodan aikana ilmeni taisteluiden liepeillä runsaasti sellaista väkivaltaa, jolla ei ollut välitöntä yhteyttä sodankäyntiin. Vallankumoushenkeen liittynyt suoran toiminnan linja, ”punainen terrori”, herätti nopeasti vastareaktion, ”valkoisen terrorin”. Teloitukset olivat monasti summittaisia ja veivät mukanaan sellaisiakin, jotka eivät olleet osallistuneet väkivallantekoihin. Kun vielä hallitusvalta halusi pikkutarkasti tutkia ja tuomita kapinaan osallistuneet, punaiset joutuivat odottamaan ratkaisua vankileireillä. Niiden olot olivat heikot, ja vankeja kuoli nälkään ja tauteihin. Nämä pikemminkin sodan jälkiseurauksiin liittyneet kurinpalautusilmiöt jäivät monien mieliin pysyvämmin kuin itse sota ja sen syyt.

TAISTELEVAT ARMEIJAT

Vapaussodan muistoja tutkittaessa herää helposti kysymys, miksi kukin suomalainen päätyi juuri sille puolelle kuin hän päätyi. Kummankin hallituksen alueelle jäi runsaasti sellaistakin väestöä, jonka saattoi odottaa omaavan sympatioita vastapuolen päämäärille.

Kummallakin puolella rintamaa oli voimakasta aatteellisuutta ja uskoa siihen, että oltiin oikealla asialla, vääryyttä oikaisemassa. Mukana oli yksilötasolla myös kaunaa, riitaisuutta ja omanvoitonpyyntiä. Kummallakin puolella oli aktiivisia, erittäin motivoituneita henkilöitä ja passiivisia eli henkilöitä, jotka vain ympäristön esimerkin – siis ammattijärjestön tai kyläyhteisön yhteispäätöksellä – tai esivallan käskyn mukaan tarttuivat aseisiin. Ryhmäkuntainen ajattelu ja toisaalta lakien ja totunnaisten ajatusten voima ratkaisivat usein sen, mille puolelle kukin päätyi.

Valkoisen armeijan joukot koostuivat alussa valtaosin suojeluskuntien nuoremmista, aktiivijäsenistä. Nämä joukot muodostettiin siellä, missä suojeluskunnat jo ennen sotaa olivat valta-asemassa. Näillä seuduilla suojeluskunnat olivat usein kunnallisia, siis kuntien päätöksellä järjestettyjä, tai ainakin kyläyhteisöjen yhteishenki vei miehiä mukaan.

Senaatti oli jo ennen sodan syttymistä ryhtynyt perustamaan vakinaista armeijaa värväämällä kuukausipalkkaisia. Taistelujen alettua ei sillä tavoin tosin saatu kovinkaan paljon väkeä jo ennestään riveihin liittyneiden vapaaehtoisten lisäksi. Valkoisten armeija koostui siis aluksi suojeluskuntien jäsenistöstä ja samoista piireistä värvätystä väestä. Näissä oli varsin merkittävä osuus maanviljelijäväestöllä.

Kun senaatti piti kiinni siitä, että se edusti laillista hallitusvaltaa ja eduskunnan tahtoa, se katsoi voivansa asevelvollisuuden perusteella ottaa riveihin kaikkia kansalaispiirejä edustavia asekuntoisia miehiä. Se otti käyttöön 18.2. autonomianaikaisen asevelvollisuuslain ja näin maaliskuun alusta lähtien valkoiseen armeijaan alkoi tulla asevelvollisia. Vapaaehtoisia – siis niitä jotka olivat sodan alkaessa lähteneet rintamalle paikallisten suojeluskuntien mukana tai sittemmin niitä täydentämään, jotka olivat värväytyneet senaatin joukkoihin, esimerkiksi ”krenatööreiksi” tai tykkimiehiksi, tai jotka olivat asevelvollisuuden voimaansaattamisen jälkeen ikärajoja nuorempina tai vanhempina lähteneet sotaan -oli lähes puolet rintamajoukkojen kokonaismäärästä.

Asevelvollisten joukosta otettu ensimmäinen erä, perusjoukko päätettiin organisoida yhtenäisesti ja kouluttaa Saksassa oppinsa saaneen suomalaisen vapaaehtoisjoukon, Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n jääkäreiden avulla. Koulutus tapahtui maan eri puolilla, ja lopuksi nämä uudet jääkäripataljoonat koottiin kuudeksi (1.-6.) Jääkärirykmentiksi ja nämä taas kolmeksi (1.-3.) Jääkäriprikaatiksi.

Armeijan perusta, suojeluskunnat, taistelivat rintamalla jakaantuneina erillisiin, kotiseudun mukaan nimettyihin komppanioihin. Maaliskuun kuluessa ne onnistuttiin yhdistämään pataljooniksi, joiden nimet määräytyivät päällikön, rintamanosan tai kotiseudun pohjalta. Hämeen rintamalla taistelivat esim. Nordenswanin, Seppälän ja Vaasan pataljoona.

Suurempien yksikköjen muodostaminen oli tarpeen, jotta operaatioiden johtamiseen saataisiin jäntevyyttä. Pataljoonien yhdistämistä rykmentteihin oli yritetty sodan alusta lähtien, mutta vasta huhtikuussa suojeluskuntajoukot saatiin järjestetyiksi näin suuriksi, siirreltävissä oleviksi kokonaisuuksiksi. Käytettävissä olevat värvätyt pataljoonat yhdistettiin kahdeksi krenatöörirykmentiksi. Suojeluskuntarykmentit järjestettiin alueellisella pohjalla:

1., 2. ja 3. Karjalan rykmentti

4. Pohjois-Pohjanmaan rykmentti

5. Etelä-Pohjanmaan rykmentti

6. Vaasan rykmentti

7. Pohjois- Hämeen rykmentti

8. Porin rykmentti

9. Pohjois-Savon rykmentti

10. Etelä-Savon rykmentti

Varsinais-Suomen rykmentti

Tammisaaren rykmentti

Helsingin 1. jääkärirykmentti

Helsingin 2. jääkärirykmentti

Loviisan rykmentti.

Taistelujoukkojen perustan, jalkaväen, lisäksi valkoisessa armeijassa oli nopeisiin iskuihin tarkoitettua ratsuväkeä – Uudenmaan rakuunarykmentti ja Karjalan ratsujääkärirykmentti – sekä taistelukentän tulitukeen järjestettyä tykistöä, jonka pattereita muodostettiin tykistökoulussa, aluksi Pietarsaaressa ja sitten Tampereella. Huollon ja täydennyksen turvaamiseksi oli perustettu rautatie-, etappi- ja vartiojoukkoja sekä täydennyspataljoonia.

Kun sotatoimet Suomessa päättyivät, valkoinen armeija oli kasvanut noin 55 000-60 000 miehen vahvuiseksi. Tämän lisäksi oli paikallisten suojeluskuntien ”kirjoihin” kirjattu ainakin muutamia kymmeniätuhansia miehiä, joita olisi tarvittaessa voitu käyttää paikallispuolustukseen. Vallatusta Etelä-Suomesta otettiin palvelukseen lisää asevelvollisia, mutta vastaavasti päästettiin kenttäarmeijasta sotilaita maanviljelyksen kevättöihin pysyvälle lomalle. Saksalaisen apuretkikunnan vahvuus oli noin 12 500-15 000 maavoimien miestä sekä lisäksi laivojen miehistössä muutamia tuhansia.

Punainen armeija koostui aluksi punakaarteista eli työväen järjestyskaarteista ja venäläisistä osastoista. Sen kokonaisvahvuus oli huhtikuussa, Kannaksella olleita venäläisiä joukkoja lukuun ottamatta, noin 80 000 miestä.

Punaisten organisaatio oli muodollisesti hyvin selkeä. Komppaniat muodostivat alueellisella pohjalla pataljoonia ja nämä taas rykmenttejä. Numeroinnissa käytettiin roomalaisia numeroita. Niinpä esim. Viipurin VIII II II oli Viipurin 8. rykmentin 2. pataljoonan 2. komppania. Komppaniat saivat toisaalta nimensä alueen (kunnan tai kylän työväenyhdistyksen), ammattiosaston (esim. suutareiden) tai muun, esim. urheilujärjestön (Helsingin Jyryn) mukaan. Käytännössä rintamilla ei ollut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pataljoonia, rykmenteistä puhumattakaan. Komppaniat tai joukkueet (plutoonat) alistettiin suoraan toimintasuunnan päällikölle. Myös punaisten organisaatioon kuului tykistöä ja kuularuiskuosastoja. Aseita näille olisi ilmeisesti ollut enemmän kuin pystyttiin käyttämään.

VENÄLÄINEN SOTAVÄKI

Venäläisen sotaväen osuus vallankumouksellisten puolella oli varsin ratkaiseva. Venäjän hallituksen tuessa tärkeintä oli suomalaisten punaisten varustaminen aseilla ja heille annettu koulutus- ja neuvonantaja-apu. Tykistön ja konetuliaseiden käytössä venäläiset toimivat itse ampujina ja punaisten kouluttajina.

Sen sijaan kokonaisten venäläisten joukko- ja matruusiosastojen saaminen taisteluihin oli vaikeaa. Venäjän armeijassa oli otettu käyttöön demokraattinen, edustuksellinen järjestelmä. Miehistön mieli teki kotiin, ja monasti mielihalu toteutettiin Pietarin hallituksen ja Suomessa Venäjää edustaneen aluekomitean määräyksistä ja kielloista huolimatta. Sotaväsymys oli maailmansodan jäljiltä melkoinen. Silti venäläiset joukko-osastot muodostivat sodan ensimmäisen kuukauden aikana koko punaisen puolen rintamajoukkojen ytimen. Juuri venäläiset muodostivat ensimmäiset rintamat pohjoisesta etelään johtavien rautateiden kohdalle. Brest-Litovskin rauhan jälkeen heidän osuutensa rajoittui lähes yksinomaan taisteluihin Karjalan kannaksella.

Viitisen vuotta myöhemmin kirjoittamissaan muistelmissa Suomen punakaartin ylimpänä sotilasneuvonantajana toiminut venäläinen yleisesikuntaeversti Mihail Svetshnikov luonnehti maaliskuun alkuun ulottunutta vapaussodan vaihetta: ”taistelua työväenluokan puolesta Suomen valkokaartia vastaan käytiin melkein yksinomaan venäläisillä sotajoukoilla ja venäläisten upseerien, sotamiesten ja matruusien johdolla.” Luonnehdinta on osuva sotilaallisen taidon ja kokemuksen osalta, mutta liioitteleva taisteluun osallistuneiden joukkojen osalta. Punaisten riveissä oli yhteensä eri vaiheissa noin 10 000 venäläistä, ja näiden määrä oli siis runsaat kymmenen prosenttia vallankumouksellisten joukoista Suomessa.

Venäläisten yleinen merkitys oli koko ajan lukumääräosuutta tuntuvasti suurempi. Sodan Suomessa syttyessä venäläinen sotaväki oli täällä ainoa merkittävä, järjestynyt sotajoukko. Senaatti ja kansanhallitus kuitenkin järjestivät kiireellä armeijaa, ja venäläisiä kotiutettiin vähitellen, ikäluokka kerrallaan. Suomessa oli tammikuun lopussa 1918 noin 75 000 venäläistä sotilasta ja matruusia, ja vielä maaliskuun alussa, Brestin rauhansopimuksen aikaan, yli 30 000, suurin piirtein yhtä paljon kuin yhtäältä valkoisen armeijan ja toisaalta punaisen armeijan tehokas vahvuus.

Suomen venäläinen aluekomitea pyrki saamaan kaikki Suomessa olevat vanhan, tsaarin ajalta periytyvän armeijan joukot taisteluun valkoisia vastaan. Valtaosa venäläisistä sotilaista oli kuitenkin haluton osallistumaan taisteluun. Aktiivinen toiminta jäi niiden piiristä koottujen vapaaehtoisten iskuosastojen tehtäväksi. Näitä oli taisteluissa noin 2 500-3 000 miestä, varuskunnissa muodollisesti kirjattuina tosin enemmän. Iskujoukkojen innostus heikkeni kuitenkin varsin pian, kotiuttamisen edistyessä. Rintamalle lähteneiden venäläisten taisteluhalu lopahti käytännössä yleensä noin kahden viikon kuluttua. Vanhan armeijan taisteluhaluttomuudesta huolimatta valkoisten oli kuitenkin otettava se kokonaisuudessaan huomioon operaatioissaan. Varuskuntakaupunkeihin ei voinut enää rynnätä, kun sodan alun yllätysmomentti oli menetetty.

Voimaansa Venäjä lisäsi tuomalla Suomeen Pietarin alueelta vanhan armeijan osastoja, noin 2 000 miestä. Itse asiassa moninkertainen määrä käskettiin lähtemään, mutta vain osa totteli. Kuuluisimmiksi ovat tulleet lättiläinen Tuckumin rykmentti Mäntyharjun rintamalla ja Siperialainen rykmentti Antrean rintamalla. Nämä olivat neuvostohallituksen uskollisimpia henkivartiojoukkoja. Suomeen matkasi myös Pietarin seudun venäläisen punakaartin osastoja, yhteensä noin 5 000 miestä, ja uuden, vuoden 1918 alussa vireille pannun työläisten ja talonpoikien puna-armeijan osastoja. Mm. Rautuun tuotiin maaliskuussa noin 500 ja Inon linnoitukseen huhtikuussa noin 1 200 puna-armeijalaista. Kokonaisten yksiköiden rinnalla on mainittava ne venäläiset, jotka värväytyivät vapaaehtoisiksi Suomen punakaartin riveihin, noin 500 miestä.

TYÖVÄESTÖ JA KOKO KANSA

Punaisten puolelle suomalaisista liittyivät voittopuolisesti ns. työväenluokkaan kuuluvat henkilöt, lähinnä järjestäytynyt työväestö. Punakaartit oli perustettu yleensä jonkin työväenyhdistyksen, ammattiosaston tai muun järjestön puitteissa. Niissä ympäristön mukaansatempaava voima oli tuntuva Kansanvaltuuskunta tehosti liittymishalua toisaalta maksamalla kaartilaisille säännöllisen kuukausipalkan ja toisaalta sulkemalla työmaita ja riistämällä haluttomilta elintarvikeannokset.

Punakaartien johto toteutti omin päin asevelvollisuutta jo maaliskuussa alkupuolelta alkaen. Tuolloin velvoitettiin jo muitakin työmiehiä kuin työväenyhdistyksiin ja ammattiliittoihin järjestäytyneitä punakaartiin. Huhtikuun alussa asevelvollisuus pantiin toimeen koko punaisessa Suomessa. Se ei ehtinyt kaikkialla toteutua, km punaisten hallussa ollut alue pieneni nopeasti. Näissä yleisissä väenotoissa joukkoon joutui jonkin verran porvarillistakin väestöä.

Valkoisissa joukoissa oli työväestöä kokonaismäärästä (asevelvolliset mukaan lukien) noin kolmannes ja vapaaehtoisesti riveihin tulleista lähes neljännes. Perusselitys työväestön ehkä yllättävän suurelta tuntuvaan määrään on se, että valkoinen armeija ei ollut lähtökohdiltaan luokka-armeija. Se lähti sotaan karkottamaan venäläisiä maasta, ”vapaussotaan”, ja palauttamaan laillisen järjestyksen, kukistamaan ”kapinan”. Tämä ei kysynyt puoluekantaa. Asevelvollisuus sitten varmisti maaliskuusta lähtien tämän periaatteen toteutumisen. Vastapuolella taas ”luokkasota” ja ”vallankumous” keräsivät kannattajikseen vain järjestynyttä työväkeä. Järjestöissä oli totuttu ajattelemaan eri lailla kuin ns. normaalissa yhteiskunnassa ja seuraamaan vallankumouksen punaista lippua. Järjestöjen ulkopuolella oli kuitenkin valtaosa Suomen työväestöstä, varsinkin maaseudulla.

Kun Suomi jakautui sodan alkuvaiheissa selkeästi kahteen osaan, koko kansan näkökulma pystyi valkoisessa Suomessa voittamaan luokkapohjaisen erottelun. Vapaussotaideologian levittäminen sai järjestäytymättömien lisäksi järjestäytyneitä sosialisteja liittymään vallankumousta vastaan. Hieman karkeistaen voidaan siis sanoa, että järjestäytynyt työväki liittyi punaisen Suomen puolella lähes järkiään punakaartiin, mutta valkoisen Suomen puolella järjestäytymättömästä työväestä monet liittyvät valkokaartiin ja myös jotkut järjestäytyneet. Vastaavasti punaisen Suomen ei-sosialistisesta väestöstä vain aniharvat joutuivat punakaartiin.

 

Kirjoittaja, FT Ohto Manninen on Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian professori. Artikkeli on Juhana Aunesluoman ja Martti Häikiön toimittamasta teoksesta Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön julkaisu/WSOY 1995.

Ohto Mannisella on valmisteilla teemaan liittyvä teos Mannerheim, jääkärit ja Suomen vapaussota.